Näinä ankeina päivinä, kun työttömyys on huipussaan ja akateemisen työttömyyden uhataan vain kasvavan, jokainen työnhakija on varmasti joutunut kohtaamaan epätoivon hetkiä ja vuodattamaan pettymyksen kyyneleitä. Joillakin tämä epätoivo on hetkellistä, mutta joillain (kuten minulla) on epätoivo kestänyt jo aivan liian pitkään.
Voiko jatkuvista pettymyksistä, ei kiitos kirjeistä ja saapumattomista työhaastattelukutsuista selvitä ilman, että menettäisi osaa itseluottamuksestaan?
Prosessi, joka käydään läpi vain yhtäkin paikkaa haettaessa, on hyvin kuluttava. Se energiamäärä on valtava, joka kulutetaan työhakemuksen kirjoittamiseen, omien mahdollisuuksien arpomiseen ja lopulta sen stressaamiseen, saako kutsua haastatteluun vai ei, ja lopulta siihen, saako työtä vai ei. Itse annan kaikkeni jokaisen hakemuksen kohdalla.
Pohdin millainen ihminen olen, mitä osaan ja mitä en, sovinko kyseiseen työhön vai en, millaiseen sovin, sovinko mihinkään….karuselli on loputon. Kun sitten saan viidennen sähköpostin samalla viikolla, joka alkaa ”Kiitos mielenkiinnostasi *** paikkaa kohtaan, valitettavasti valintamme ei kohdistunut tällä kertaa sinuun…”, nousee tippa linssiin aika herkästi.
Miten sitten säilyttää toivo epätoivon keskellä? Saa kertoa, jos vastauksen joku tietää. Olen usein tässä vuoden varrella kuullut kannustavaksi tarkoitetun lauseen ”Kyllä se sieltä tulee”, kun olen tuskaillut ettei oman alan töitä löydy mistään.
Viimeaikoina olen alkanut kuitenkin miettimään, niinä synkkinä hetkinä, että entä jos ei tule? Entä, jos opiskelin viisi vuotta turhaan? Valmistuin tavoiteajassa, kiitetttävin arvosanoin, sain gradusta hyvän arvosanan ja tein sitä intohimolla, sillä toivoin, että saan sitten työelämässä jatkaa saman aiheen kanssa työskentelyä. Mutta oliko se turhaa? Kauan on vielä odotettava, että töitä jostain saisi ennen kuin kannattaa harkita lisäkoulutusta tai jopa jotain aivan muuta?
Yrittämisen puutteesta minua ei kuitenkaan voi syyttää. Seuraan aktiivisesti avoimia työpaikkoja, panostan työhakemuksiini sekä ansioluettelooni, olen kysellyt tutuilta ja tuntemattomilta, sekä laittanut avoimia hakemuksia. En ole missään vaiheessa nirsoillut työpaikkojen suhteen, vaan ollut kaikelle avoin, sillä en halua jumittaa ajatusmaailmaani vain yhteen spesifiin alaan.
Tällä hetkellä voin vain toivoa, että aurinko paistaa myös meikäläisen risukasaan. Paistaahan? Tiedän, etten ole ongelmani kanssa yksin, vaan meitä epätoivoisia on tänä päivänä aivan liikaa.
Toivotan voimia ja jaksamista myös Sinulle, toveri.
Terveisin, Ellen
X: @ERandelin
LinkedIn profiili
